Lempäälään uusia asukkaita

Perheeni oli tullut tänne loppukesästä 1943 ja heinät olivat vielä kaatamatta Kukkolan kartanossa, johon isäni oli palkattu tilanhoitajaksi. Oli suuri ero sen ja Kangasalan Palon kartanon välillä, josta oli muutettu yhden vuoden asumisen jälkeen. Palolla oli esim. kaikki maatalouskoneet ja laitteet viimeisintä mallia, koska omistaja Werner Oesch oli Tampereella SMK:n toimitusjohtaja. Isäni ja Kukkolan työväki alkoivat panna rappiotilaa uuteen uskoon. Vielä silloin syksyllä peltotöitä kävivät häiritsemässä käpykaartilaiset, koska he etsivät pellolta lampaita. Tästä syystä rengeillä oli pellolla aina aseet mukana.

Perheessämme oli viisi poikaa, joista kaksi lähti jatkosotaan, toinen 16- ja toinen 18-vuotiaana asuessamme vielä Ehnrothin Viralan kartanossa Janakkalassa. Kumpikin selvisi sodasta ilman haavoittumista. Ilmo, se nuorempi, joutui vielä ajamaan saksalaisia pois Lapista. Rauhan tultua hänen oli vielä suoritettava sotilaspassia varten armeijan peruskoulutusohjelma, sodankäyneen nuorukaisen. Silloin suojeluskuntatalossa (nyk. Manttaalitalo) toimi koulutuskeskus, josta oli mukava lähteä iltalomalle Kuljun Kukkolaan.

Tuolloin vanhin veljeni opiskeli Helsingin Tekniska Läroverketissä. Jalkavammansa vuoksi hän ei joutunut sotaväkeen eikä myöskään sotaan. Eli kotona olivat vanhempien lisäksi vain tämän kirjoittaja ja toiseksi nuorin veli. Kuljun kouluun oli tullut evakkoina opettajiksi Paavo ja Bertta Särkisilta. Koulussa oli sellainen vuoroluku, että samassa luokkahuoneessa oli kaksi eri luokkaa: Toisella luokalla oli piirrustusta tai ainekirjoitusta eli ns. hiljaista opiskelua, kun toisella ryhmällä kuulusteltiin läksyjä ja valmisteltiin uutta asiaa. Kaikkien katseet luokassa karkasivat usein seinällä riippuvaan öljyvärimaalaukseen. Se esitti K.V. Palanderia, joka oli perustanut Kuljuun oman koulun. Sillä oli komealta kalskahtava nimi: Lempäälän pitäjän Kuljun kartanon alhaisempi kansakoulu. Palander oli toiminut monta vuotta koulun johtokunnan esimiehenä.

Paavo Särkisilta ehdotti muutamien poikien vanhemmille, että nämä laittaisivat poikansa Tampereelle oppikouluun. Kartanonomistaja Aino Mangström, säveltäjä Robert Kajanuksen tytär, otti myös asiakseen keskustella vanhempieni kanssa kaupunkikouluun lähdöstä. - Koska olen kuullut, että poikanne on sota-aikana pitänyt kotona iltahartauksia ja rukouksia sodassa olevien veljiensä puolesta, vaadin, että hänet on pantava klassilliseen lyseoon Tampereelle, jotta hänestä voi tulla myöhemmin oikea pappi. Koska kouluun pääsee vain junalla Kuljusta, lahjoitan hänelle uuden polkupyöräni. Sillä voi sitten ookata pysäkille helpommin. Samoin annan hänelle uudet kumisaappaat, vaikka niissä onkin aika korkea korot...

Niin alkoi 8-vuotinen reissaaminen oppikouluun. Lukiossa olin kaikkina kesinä töissä. Parasta vastapainoa talviselle koulutyölle olivat kaksi kesää maanmittaustöissä. Kun olin päässyt ylioppilaaksi enkä mennytkään polysteekkiin opiskelemaan maanmittausinsinööri Jaskari oli perin pettynyt. Hän olisi kirjoittanut hyvät suosituksetkin... Kesällä 1958 pääsin rakennukselle töihin, kun kuntaan rakennettiin Lempäälän-Vesilahden yhteiskoulua. Aluksi sain olla muurarimestari Frans Kantolan apulaisena, kun rapattiin ikkunoiden ja ovien aukkoja. Illalla Pransu lähti kunnanvaltuustoon, sillä hän oli kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Syksyn lähestyessä alkoivat poliitikot käydä puhumassa työmaalla. Eräänä päivänä kouluni voimistelunopettaja Kuuno Honkonen (SKDL) tuli ruokatunnilla puhumaan syksyn tärkeistä eduskuntavaaleista. Luottamusmiehet olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa. Ennen kuin kukaan ehti toivottaa Honkosta tervetulleeksi, tämä kajautti kovalla äänellä: Terve Jaakko, hauska nähdä että olet päässyt oikein kunnon hommiin, ja vielä ystäväni Frans Kantolan hanslankariksi. Saat varmaan häneltä monta hyvää neuvoa tulevaisuudenkin varalta. Luottamusmiehet pääsivät ehdokkaan puheille vasta jonkun ajan kuluttua. Kun oli seuraava työmaakokous, minut valittiin kokouksen sihteeriksi. Ja sen jälkeen vielä useamman kerran. -- Se Honkosen vierailu oli hyvin mielenkiintoinen minulle sikäli, että vielä seuraavana syksynä satuimme lenkkeilemään Hietaniemen rannalla, vastavalitulla kansanedustajalla oli selässä teksti Eduskunnan urheilijat ja minulla Hämäläis-Osakunnan urheilijat. Myöhemmin en älynnyt käyttää hyväkseni tätä tuttavuutta: Kuuno Honkosestahan tuli myös Suomen DDR:n suurlähettiläs. Ja itsekin kävin pari kertaa Itä-Saksassa. (Lehtori Kuuno Honkosen vierailu ja sitä seurannut "ylennys" työmaakokousten sihteeriksi olikin siihenastisen elämäni suurin poliittinen saavutus.)

Rakennuksella oli muuten erikoinen tilanne, kun eräs nuorimies ei suostunut ottamaan Rakennustyöväenliiton jäsenkirjaa. Kannatusyhdistyksen jäsen, pojan isä, ajoi pihaan rallivauhtia maksamaan jäsenkirja. Muutenhan työmaalla olisi menty peräti lakkoon.

Joskus harmitti, kun ruokatunnilla tuli koulukavereita Kirkkojärven tukinuitosta kehumaan kovia tienestejään. Minulla parani palkkaus kummasti, kun pääsin loppukesästä urakalle laatoittajan kanssa, joka liimasi laatat. Niitä oli lämmitetty suurella levyllä. Ei siinä tarvinnut kummankaan palella vetoisessa salissa. Laattamestari alkoi syksyllä pyydellä minua toisellekin työmaalle. Mies (nimeltään Vuorivirta?) toivotti sitten vain onnea, kun kuuli, että lähden taas talveksi opiskelemaan Helsinkiin.

Aina kun työpäivä päättyi, menin vuoropäivinä opettamaan kummankin mestarin pojille saksaa. Oli ilo kuulla myöhemmin, että molemmista pojista oli tullut insinöörejä. Aivan viimeisiä töitä yhteiskoulun työmaalla oli tiiliseinän pesu 5%:lla suolahapolla. Sitä haettiin apteekista pienellä pullolla. Mestari käski vaihtamaan pullon isompaan vaarinkaljapulloon, ettei tarvitse niin usein juosta apteekissa. Toinen mestari oli kerran ollut yhtaikaa apteekissa ja kertoi myös virkaveljelleen: "Siä on kuule muutaki nähtävää kuin suolahappo!"

Jäi muuten kertomatta sieltä Kuljun kansakoulun ajoilta eräs tapaus: Kouluun oli tullut Karjalan evakkotyttöjä. Meistä pojista he puhuivat outoa murretta ja joku keksi, että aletaan nimitellä heitä ryssiksi. Se oli mennyt myös opettaja Särkisillan korviin ja arestia siitä tuli ja kaupan päälle vielä opettajan porkkanapenkkien harventaminen.

Myöhemmin jouduimme vielä pyytämään tytöiltä anteeksi. Nyttemmin meillä ei enää ryssitellä, kun olemme yhden tytön kanssa syöneet samaa leipää jo yli puolivuosisadan…

Jaakko Nurmesniemi

Seuraa meitä somessa

KiviElina

Elina Kivi @KiviElina

Osallistuimme kahdella: #Lempäälä150 ja #LempäälänIDEA TULOS: ..mukana SM-semifinalistien joukossa - Lempäälän kunta https://t.co/6qyKPtQ6IY

Twitter 8 kuukautta sitten
Lempaala150

Lempäälä150 @Lempaala150

#lempäälä150 Kiitos 150-juhlavuodesta ja hyvää uutta vuotta 2017! Lempäälä <3 Katso video: https://t.co/TKmQTaOrpK käyttäjältä @YouTube

Twitter 11 kuukautta sitten
Lempaala150

Lempäälä150 @Lempaala150

#lempäälä150 Hyvää joulua! :) Katso Lempäälän kunnan joulutervehdys: https://t.co/NJ8jni71TG https://t.co/66dNRD7sSF

Twitter 11 kuukautta sitten
Lempaala150

Lempäälä150 @Lempaala150

#lempäälä150 https://t.co/9d7n9BLBN6

Twitter 11 kuukautta sitten
LehtinenJarmo

Jarmo Lehtinen @LehtinenJarmo

Miksi on viisautta pistää nuoret keskiöön? https://t.co/MBvLbkioCR #Lempäälä #lukio #työelämä #Lempäälä150

Twitter 11 kuukautta sitten
Lempaala150

Lempäälä150 @Lempaala150

#Lempäälä150 Kiitokset ja kuvatunnelmia 13.12. Joulukonsertista: https://t.co/23OobxRAFX https://t.co/wg5KggxIWZ

Twitter 11 kuukautta sitten